Nyt elämä näyttää tulleen siihen pisteeseen, että minun on pakko tehdä omalle hyvinvoinnilleni jotain radikaalia. Toivottavasti kukaan teistä ei tiedä sitä tunnetta, minkä minä tunnen joka hetki: kun peiliin ei uskalla katsoa, kun hävettää kulkea ihmisten ilmoilla tai laittautua juhlia varten sen tähden, että päälle mahtuu vain muodottomia ja rumia vaatteita, kun ei halua mennä yleiseen uimahalliin koska häpeää vartaloansa, kun tuntee syvää epäonnistumisen tunnetta lapsen pyytäessä leikkimään hippaa ja juoksemaan ja joutuu vastaamaan, että "äiti ei jaksa juosta nyt". Ei kiitos tätä enää, pakko saada aikaan muutos!

Kypsyin muutokseen vähitellen viimeisen vuoden aikana, sillä muutos pelottaa. Pelottaa, etten selviä ja saan taas uuden syyn syyllistää itseäni. Olen elämässäni aiemminkin ollut tässä pisteessä, ylipainoisena ja huonokuntoisena sekä masennuksesta toipuvana, ja ikinä aiemmin en ole varsinaisesti onnistunut laihduttamalla laihtumaan tai liikkumalla liikkumaan. Kaikki on yleensä lähtenyt ihan totaalisesta elämän uudelleen aloittamisesta: ero, uusi työpaikka, uusi paikkakunta, uusi kumppani jne. Nyt ei ole elämässä kyse tästä, vaan haluan pysyä omassa kodissani, omassa avioliitossani, uusperheen vanhempana ja oman lapseni äitinä. Haluan vain elää siinä sellaista elämää, missä viihdyn kehossani ja mielessäni ja voin olla tyytyväinen itseeni. Siksi pelottaakin yrittää elämänmuutosta tälla tavoin. Aiemmat yritykset kun ovat poikkeuksetta kariutuneet.

Tämä on myös yksi syy ottaa blogin kirjoittaminen avuksi. Motivoida itseä. En niinkään kirjoita kenellekään, itselleni lähinnä. Jotta muistaisin mitä olisin tekemässä. Ja jotta todella toteuttaisin muutosta, koska vain siten voin tännekin kirjoittaa. En tiedä auttaako tämä, mutta toivon. Pieni, melkein vain häivähdyksen tasolla oleva tausta-ajatus on myös se, että jos onnistun muutoksessani ja onnistun myös siitä kirjoittamaan, joku toinen saman asian kanssa kamppaileva voisi saada tästä tukea.

Elämänmuutokseni alkoi sillä, että tänään pyöräilin yliopistolle. Matkaa kertyy noin kahdeksan kilometriä yhteen suuntaan. Tänään en vielä haaveillutkaan kuljettavani lastani samalla matkalla päiväkotiin, sillä sinne pyöräily on ylämäkivoittoista enkä ole niin hyvässä kunnossa, että selviäisin siitä edes ilman turvaistuimessa istuvaa viisitoistakiloista lasta. Mutta tavoitteeni on kyllä vielä tämän kesän aikana suoriutua siitä. Kenties loppukesällä sitten. Nyt mieheni vei lapsen päiväkotiin. 

Tänään oli kaunis aurinkoinen päivä, ja pyöräily tuntui yllätyksekseni ihan kohtuullisen mukavalta (en ole koskaan elämässäni nauttinut liikunnasta oikeastaan missään muodossa). Valitsin helpon reitin, jossa oli mahdollisimman vähän ylämäkiä. Pieni hiki tuli, vaikka keskityinkin pyöräilemään rauhallisesti. Minut ohittivat kaikki pyöräilijät nuoresta vaariin, mutta ei se haitannut. Siksikin pyöräilin aika rauhallista tahtia, että minulla on suuri taipumus saada migreenikohtaus, jos hengästyn liikaa. Ei ole yksi tai kaksi kertaa elämäni aikana sattunut niin, että kävelylenkki tai pyörämatka on aiheuttanut migreenin. Tämä on todennäköisesti myös yksi syy heikkoon kuntooni: ei ole helppo liikkua edes kohtuullisen sykkeen tasolla, jos on taipuvainen saamaan siitä migreenin. Ja varsinkin kunnon kohottaminen on vaikeaa, koska ei voi "rehkiä" liikaa, vaan sitä seuraa välitön huono olo. Olen monesti elämässäni kadehtinut niitä, jotka voivat vetää itsensä ihan piippuun treenatessaan, ja heistä se tuntuu hetken päästä vain hyvältä. Minä todennäköisesti olisin siinä vaiheessa jo joutunut nappaamaan migreenin kohtauslääkkeen ja olisin pakotettu kylmään ja hiljaiseen huoneeseen selälleni makaamaan. Tai vessaan oksentamaan, pahimmassa tapauksessa. Joten tästä(kin) syystä liikunta on aloitettava rauhallisesti.

Tein tänään myös ehkä sadannen kerran viimeisen parin vuoden aikana sen päätöksen, että rajoitan syömisiäni. Googlailin 1200 kcal:in diettiohjeita, mutta taidan tyytyä toistaiseksi vain siihen, että pyrin syömään vähemmän kuin ennen, terveellisemmin kuin ennen ja välttämään makeaa sekä iltasyömistä. Olen tällä hetkellä elämässäni ensimmäistä kertaa ikinä sokerikoukussa, ja se on todella hämmentävää. En ole koskaan ollut varsinaisesti makean perään, vaan minua on himottanut suolainen ja rasvainen. Nyt en enää osaa olla ilman makeaa päivääkään. Ja tänäänkin jo lipsuin tavoitteessani, kun kävin äsken kaupassa ja ostin bis-bis lakupatukan. No, se oli suhteellisen pieni annos sokeria, ainakin verrattuna siihen, minkä verran viimeisen kolmen vuoden aikana olen sitä päivittäin syönyt. Jollain tavalla ilmeisesti lapseni (ainoan) syntymä reilu kolme vuotta sitten aiheutti hormonaalisen muutoksen, ja makea alkoi maistumaan. Lisäksi koliikkivauvan aiheuttama univaje ja sitä seurannut unihäiriö ja masennus itselläni sysäsivät hakemaan energiaa makeasta, sillä seurauksella etten enää osaa olla ilman.

Menin myös tuhlaamaan eilen illalla muutaman kympin "toiminnallinen vatsatreeni" -nimeällä kulkevaan kahdeksan viikon ohjelmaan, joka lupaa tarjota monia eri tasoisia tapoja rakentaa vahvat syvät vatsa- ja selkälihakset. Katsotaan ja kokeillaan. Kaikkihan on siinäkin itsestäni kiinni. Onhan minulla myös kotona kahvakuula, jumppakuminauhoja, käsipainot, joogamatto, kuntoilu-dvd ja youtube, joten mahdollisuuksia kotitreenaukseen olisi vaikka kuinka. Tiedän vaan kokemuksesta, että olen tosi huono tarttumaan kahvakuulaan, jos vaihtoehtona on lössähtää sohvalle sipsit ja suklaa kourassa. Ja ainahan se sohvakin paikalla on.

Eli avaimet muutokseen tällä kertaa olisivat: pyöräily, kävely, terveellisempi syöminen ja makean välttäminen sekä vatsalihasharjoitteet. Ja laitetaan tähän ylös myös taustatiedot: ikää kohta 45 vuotta, pituutta 161 cm ja painoa 84 kg. Merkittävä ylipaino siis. Ja kunnosta voi sanoa sen, että jo yhden porrasvälin käveleminen rauhallisesti hengästyttää ja kyykystä on vaikea nousta ilman tukea ylös. Eiköhän tämä jo riitä kertomaan kuinka rapakunnossa olen (alkaa ahdistaa jo pelkkä ajatteleminenkin, saati se, että kirjoittaa asian ylös tänne).

Yrittänyttä ei laiteta, vai miten se kliseinen ja hieman itseäni inhottava sanonta menikään. (apua!)